Ponit

Sandros frá Hennyla

Sanni on syntynyt vuonna 2007 huhtikuussa. Eli lyhyesti kuvailtuna se tuli meille ihan kakarana. Mäkin olin silloin kakara. Mutta me kasvettiin yhdessä, tyhmiksi ja viisaiksi, ja Sannin osalta myös lumoavaksi ja upeaksi. Tää oli mun mielipide meidän pikku aasista.

Sanni oli toisinaan kuin ruma-ankanpoikanen. Tullessaan meille, se oli todella tumman harmaa, pihtikinttuinen hyppyheikki, jota mä en saanut taluttaa, sen varomattomuudesta johtuen. Oikeastaan, en mä sitä olis halunnutkaan tehdä... Mutta Sanni on ja varmasti tulee aina olemaan, mun silmätikkuni.

Se on oikeastaan mun ihan ensimmäinen oma hevonen, niin kuin Deplakin. Nehän tuli samaan aikaan. Ne on oikeastaan erottomattomat. Sanni ei ikinä luimi Deplalle, tai jos luimii, siihen on painava syy.

Sanni on utelias, joskus vähän liikaakin. Kun se oli varsa, ja mä pieni, voitte kuvitella mitä on pienen tytön ja nuoren, uteliaan hevosen elämä: ihanaa. Usein se makoili laitumella, sen viereen pystyi huoletta menemään. Me leikittiin hippaa. Tosin, Sanni oli aina hippa. Ne osat ei vaihtunu. Se on aina varonut ihmistä. Sillä ei ole mielestäni huonoja tapoja. Se on rauhallinen, mutta niin nuori.

Tää on ensimmäinen hevonen, jolla mä oon töltännyt. Tietoisesti. Mutta mä muistan kaiken sen alun. Pellolla, talvella. Meidän siis piti mennä traktorin uria pitkin, mutta oltiin enemmän metrin hangessa, kuin siellä urilla. Kaks kertaa uskalsin, kolmannelle kerralle keksin jonkun tekosyyn, mitä en enää muista. Pelkäsin ihan mielettömästi. Se loikki, pomppi ja oli oikeasti rodeoheppa. Se "säikkyi" tyhmiä asioita.

Mä en luottanut siihen hevoseen, joten miten mä voin vaatia, että se luottais muhun? No, sitten kesällä, mä päätin yrittää uudestaan. Me oltiin tehty asioita enemmän yhdessä, ja tallissa meillä oli kova kuri: Vaikka karsinan ovi olikin auki, sieltä ei silti saa tulla ilman taluttajaa. Sannin suu oli just raspattu, ja poni oli loikannut ja saanut suunsa samalla verille. Se ei juuri syönyt tai juonut. Pari viikkoa, ja se alkoi parantua. Mutta en laittanut vielä kuolaimia, en halunnu niistä sille mitään kammoa. Onhan se viel nuori.

Laitoin siis klassisesti riimun päähän ja molemmille puolille narut. Sitten satula, joka oltiin aikaisemmin todettu hyvän kokoiseksi.

Meidän suurella kentällä sitten. Me pyörittiin hetken aikaaa ja se seuras mua kiltisti. Ihan hiljaa. Mä nousin selkään, ja kas, poni on ihan paikoillaan, rentona käännellen korviaan linnun laulun tahtiin. Mä olin enemmän kuin ilonen. Tää oli mun eka kerta tällä hevosella. Tosin, ei me saatu askeltakaan eteenpäin. Taaksepäin kylläkin, ja peruuttaminen taitaa olla sen bravuuri.

Sanni on opettanut mulle mielettömästi. Vaikka se ei oikeastaan ite osaa yhtään mitään. Mutta se on niin huumorintajuinen. Leikkisä. Ja niin rakas.

__________________________________________________________________________________

Glennquin, pieni sata vuotias tinker.
Glenny on mun mielestäni yks kilteimmistä hevosista. Se on niin lempeä sylivauva. Äitin mummoratsu. Okei, ratsastaessa se on ehkä jollain asteella sekopää. Ravihevonen. Se rakastaa ravata, vapain ohjin, suoraa tietä joka ei ikinä lopu. Maastossa se nostaa tietyssä ylämäessä laiskanpulskean laukan, samoin tietyllä suoralla. Sen laukka on niin rullaavaa ja jotenkin myös laiskaa. Se ei paljoa ylimääräistä tee.
Glenny on just oikea maastopolle. Se ei säiky mitään, se ei testaa ja siihen voi luottaa. Vaikka se onkin vähän kaahari, sen pystyy oikeastaa aina hallittee. Ainakin mä pystyn.
Glenny on monelle luottoratsu. Mulle myös.
___________________________________________________________________________________

Depla frá Granhojgård, tai jotenkin noin. 17- vuotias Tanskassa syntynyt "intiaaniponi".

Se on kuin Sannin äippä. Ainakin silloin kun Sanni oli varsa. Edelleen ne on erottomattomat. Ehkä se ei kuitenkaan ollut Sannille äiti, vaan ehkä paras kaveri, johon se luotti kaikissa uusissa tilanteissa, joka autto sen vaarojen ohi.

Depla, loputon testaava hevonen. Ehkä kolmekäyntinenkin. Monet sanoo että, onpas se niin kaunis kirjava intiaaniponi! Ei mun mielestä. No jee, kirjava poni. Mitä ihmeellistä. Lihava sellainen. Jos mä oon rehellinen, ulkonäkö ei ratkaise. Toi poni on temperamenttinen, ja suostuu yhteistyöhön vain jos ratsastaja on reilu. Todella reilu. Loputtoman reilu. Kyllähän Depla tekee työtä rehellisesti, mutta sitä ei voisi ratsastus kiinnostaa pätkän vertaa. Ei tippaakaan.
Depla on nopea. Siis ihan oikeasti nopea. Mä tiedän kuinka nopeita ne aavikon arabit on, jotka laukkaa aavikolla kahta sataa tunnissa. Mä oon sellasella mennyt. Ja haluankin sellaisella mennä. Sen kokemuksen jälkeen, mä voin sanoa, että on Deplakin nopea. Mun pikku kuumakalle.
Niin, miten mä pärjäsin sillä silloin 7- vuotiaana pikku tenavana? Hyvin. Eihän se silloin testannut koko ratsastuksen ajan. Ainakaan mua. Mun sisko oli taas ihan eri juttu. Mua se kantoi selässään ku heiveröistä linnunpoikasta. Muttei Depla mullekkaan antanut anteeksi, jos olin vaikka kovakätinen. Ehei, mä sain tuntea sen nahoissani.
Deplan kanssa on ollut monia kokemuksia. Ollaan kaaduttu ratsailla kaksi kertaa. Yhden kerran esteellä, yhden kerran maastossa. Esteellä syynä oli kokematon ratsastaja, joka ei keskittynyt ehkä täysillä. En tiedä. Maastossa. Miten ISSIKKA, voi kaatua suoralla tiellä? ihan tasaista, ei soraa, vaan ihan hiekkatietä! Ja me ollaan nurin? Tosin, molemmista tapahtumista on ainakin kaksi ellei kolme vuotta aikaa. Nythän me ollaan jo GP- tason ratsukko, eiku...